VUOKRATALOSTA MARSALKAN KODIKSI – MUSEORAKENNUKSEN VUOSIKYMMENET
Petra Hietanen
3.5.2021
Helsingin Kaivopuiston kehitys huvilakaupunginosaksi alkoi 1800-luvulla. Pitkään kaupunginosa kuului Kylpylä- ja Kaivohuoneyhtiön vaikutuspiiriin. Yhtiö vuokrasi aluetta aina vuodesta 1834 vuoteen 1886 asti. Kaivopuisto perustettiin yhtiön toimesta kylpyläpuistona ja 1800-luvulla alueeseen kuului esimerkiksi Merikylpylä, jonka rakennuksiin nykyinen Kaivohuonekin kuului. Puiston itäosa, jossa nykyinen Mannerheim-museo sijaitsee, jaettiin numeroituihin huvilatontteihin. Edellä mainitut toimet loivat osaltaan edellytykset huvilakulttuurin synnylle Helsinkiin ja Kaivopuiston alueelle. Kaivopuistosta suunniteltiinkin 1830-luvulla eurooppalaisen esikuvan mukaista herrasväen merikylpylä- ja puistoaluetta. Suurimassa suosiossaan kylpyläalue oli 1840- ja 1850-luvuilla, minkä jälkeen esimerkiksi koleraongelmat heikensivät kylpylän suosiota.
Vuosisadan loppua kohden Kaivopuiston sosiaalinen rakenne alkoi muuttua ja 1870-luvulla uusista huviloista alettiin rakentaa vuokrataloja. Huvila nro 22 eli nykyinen Mannerheim-museo on yksi ensimmäisistä vuokrataloiksi rakennetuista ja suunnitelluista taloista alueella. Ensimmäisen kerran ehdotuksen tontin rakentamiseksi teki taidemaalari Bernt Lindholm vuonna 1872. Kylpylä- ja Kaivohuoneyhtiö kuitenkin hylkäsi nämä suunnitelmat. Jo vuoden 1873 maaliskuussa arkkitehti August Boman teki sopimuksen Huvila nro 22 rakentamisesta tontille, ja talo valmistui jo saman vuoden kesällä. Bomanin itsensä piirtämä talo oli ajalleen hyvin tyypillinen vuokratalo, jossa oli kaiken kaikkiaan kuusi pientä asuntoa. Talosta rakennettiin jo tällöin kaksikerroksinen, mutta viettävä rinnetontti antoi myös mahdollisuuden rakennuttaa taloon kivisen kellarikerroksen meren puolelle. Tyylillisesti rakennus oli hyvin yksinkertainen ja laudoitettuihin seiniin koristeellisuutta toi lähinnä ikkunanpuitteiden renessanssityyli.
Kalliolinnantie 14 kuvattuna ennen muutostöiden alkua.
Gustaf Mannerheim muutti Kaivopuiston kotiinsa, kun Kaivopuiston itäosan huvila-alueella tapahtui jälleen suuria muutoksia. Tuoreen itsenäisen maan pääkaupunkiin alkoi ilmaantua lähetystöjä ja diplomaattien asuntoja. Näiden sijaintipaikaksi valikoitui 1920- ja 1930-luvuilla Kaivopuisto ja alueen arvo nousi. Myös melko huonokuntoisesta huvilasta, jossa sijaitsi tällöin kuusi Fazerin tehtaan työntekijöiden asuntoa, tuli muokata ratsuväenkenraali Gustaf Mannerheimille sopiva asuinpaikka. Karl Fazer tarjosi, että Bomanin suunnittelema huvila voitaisiin purkaa ja tilalle rakentaa juhlavampi kivitalo, mutta Mannerheim kuitenkin halusi mieluummin asua vanhassa talossa. Herrat päätyivätkin ratkaisuun, jossa Karl Fazer kustansi mittavat korjaustyöt, jotka toteutettiin Gustaf Mannerheimin tulevaan kotiin. Huvila kuitenkin pysyi Fazer-suvun omistuksessa koko Mannerheimin elinajan, sillä hän asui aina kuolemaansa asti talossa vuokralla.
Kalliolinnantien talon muutostöistä vastuussa olivat arkkitehdit Karl Malmström ja Robert Tikkanen, joilla oli yhteinen arkkitehtitoimisto Malmström & Tikkanen Helsingissä. Myös talon tuleva isäntä oli hyvin aktiivisesti mukana suunnittelutöissä ja hänellä olikin neljä pääkriteeriä suunnitelmiin. Mannerheimin suunnitelmien mukaan talo tuli jakaa kolmeen osaan: pohjakerroksen taloudenhoitohuoneisiin, alakerran vastaanottohuoneisiin ja yläkerran asuinhuoneisiin. Luonnollisesti pääkerroksen tilojen tuli olla tilavat ja niiden välillä tuli voida liikkua sujuvasti. Myös vierashuoneita tuli olla tarpeeksi paljon. Näin ollen pääkerroksen pienet asunnot muutettiin ruokasaliksi, salongiksi sekä kirjastoksi ja myös muut pääkerroksen tilat uudistettiin perin pohjin. Taloudenhoitotiloista tuli olla luontevat yhteydet muualle taloon. Tiloihin rakennettiin hyvin varusteltu keittiö, kolme palvelijanhuonetta sekä autotalli. Näiden korjausten lisäksi kylpyhuoneet sekä takat uudistettiin ja taloon lisättiin sähkö, vesi sekä uudistettu lämmitys. Myös talon julkisivuun tehtiin suuria muutoksia, kun puupanelointi uusittiin ja kattoa korotettiin merkittävästi. Koko talon ulkopuoli maalattiin valkoiseksi ja katosta tehtiin punatiilinen. Korjaustyöt valmistuivat vuonna 1924 ja Mannerheim pääsi muuttamaan uuteen kotiinsa samana vuonna.
Tikkasen ja Malmströmin rakennuspiirros talosta meren suunnalta kuvattuna.
Kodin sanotaan kertovan omistajastaan paljon. Myös Gustaf Mannerheimin koti oli todellinen koti, eikä ainoastaan esimerkiksi edustustila ja siksi se kertoi ja kertoo isäntänsä mielenkiinnonkohteista ja elämästä. Anni Voipio kuvaa tätä hyvin kirjassaan Suomen sotamarsalkka vuodelta 1942 ”Mannerheimin koti on todellinen koti. Se on syntynyt niin kuin oikeat kodit syntyvät, esine esineeltä, vähitellen. Ja siitä kuvastuu kuin rikkaasti kuvitetusta kirjasta Mannerheimin pitkä, mitä monivaiheisin, värikäs ja loistava elämä.” Kodin esineistössä ja sisustuksessa esiin pääsivätkin monet erilaiset, mutta kuitenkin yhteensopivat kokonaisuudet. Esineistöön kuului niin mestästystrofeita ja sotamuistoja kuin buddhalaista esineistöä sekä eri puolilta Eurooppaa hankittua kalustusta. Esimerkiksi kirjastosta voi löytää ranskalaisen kirjoituspöydän sulassa sovussa niin buddhalaisen rukousmaton kuin suomalaisten taiteilijoiden, kuten Akseli Gallen-Kallelan ja Walter Runebergin teosten kanssa.
Sisustuksen kuvataidetta. Akseli Gallen-Kallelan maalaus ja sohvan yläpuolella kuvattuna marsalkan nuorempi veli Johan.
Kuten kaikki kodit, myöskään Mannerheimin koti ei pysynyt täysin samanlaisena koko hänen siellä asumisaikaansa. Sisustusesineiden ja huonekalujen paikka saattoi vaihdella eri aikoina. Suurimmat muutokset tapahtuivat kuitenkin sotien jälkeisenä aikana. Sotien jälkeisen asuntopulan aikaan myöskään Gustaf Mannerheim ei halunnut olla erikoistapaus ja pitää suurta huvilaa vain itsellään. Hän päätyi ottamaan talon pääkerrokseen vuokralle Sotatapaturma-arkiston. Mannerheim muutti asumaan yläkerran huoneisiin, jolloin niiden järjestely tietenkin muuttui. Arkisto toimi huvilan alakerrassa aina vuoteen 1951, jolloin se siirtyi yläkertaan, jotta alakerta saatiin museokäyttöön.
Gustaf Mannerheimin kuoltua tammikuussa 1951 päättyi aikakausi niin Suomen historiassa kuin Kalliolinnantie 14 historiassa. Vaikka Mannerheim-säätiö käsitteli jo ensimmäisessä kokouksessaan Mannerheim-museon perustamista, ei ollut mitenkään itsestään selvää, että museo voitaisiin avata Kalliolinnantielle. Talo, jossa Mannerheim oli asunut jopa 26 vuotta, oli nimittäin yhä Fazer-suvun omistuksessa. Testamentissaan Gustaf Mannerheim oli määrännyt omaisuutensa tyttärilleen, joten edes irtaimiston säilyminen kokonaisuutena ei ollut taattua. Säätiö piti tärkeänä säilyttää koti kokonaisuutena ja voida avata se yleisölle. Pulma irtaimiston suhteen ratkesi jo keväällä 1951, kun Mannerheim-säätiö lunasti tyttäriltä, Anastasielta ja Sophyltä, Mannerheimin irtaimiston vuorineuvos J.W. Waldénin kompensaatiokaupassa. Myös Kalliolinnantien talon vuokrasopimusta saatiin jatkettua vuoden 1952 lokakuuhun asti. Toukokuussa 1951 tehtiinkin ratkaiseva päätös toteuttaa suunnitelmat Mannerheim-museon avaamiseksi.
Yläkerran työhuone sotien jälkeisenä aikana kuvattuna.
Vaikka museo oli voitu avata jo ainakin väliaikaisesti 3. marraskuuta 1951, säilyi ongelma siitä, mihin museo voitaisiin sijoittaa pidemmällä tähtäimellä. Aluksi vaikutti siltä, että museo tultaisiin perustamaan muualle, kuin Kaivopuiston kotiin, sillä Fazer-suku ei ollut halukas myymään taloa ja tonttia Mannerheim-säätiölle. Tällöin esimerkiksi Munkkiniemen kartanoa tarjottiin ostettavaksi, mistä säätiö kuitenkin kieltäytyi. Mahdollisuus museon jatkamiseen Kalliolinnantien tontilla alkoi edistyä, kun syntyi mahdollisuus tontinvaihtoon. Helsingin kaupunki tarjosi Mannerheim-säätiölle ostettavaksi tonttia Myllytien ja nykyisen Laivasillankadun kulmasta. Fazer-suku piti toteuttamiskelpoisena suunnitelmaa, jonka mukaan Mannerheim-säätiö osti kaupungilta edellä mainitun tontin ja vaihtoi sen Fazer-suvun omistuksessa olevaan tontin osaan, jolla Mannerheimin koti, tuleva Mannerheim-museo sijaitsee. Tontinvaihto toteutettiinkin Helsingin kaupungin myötävaikutuksella ja Oy Karl Fazer Ab:n lahjoituksen turvin 12.9.1957.
Pohdintaan jäi kuitenkin vielä, tulisiko puurakennuksen tilalle rakennuttaa paloturvallisempi kaksikerroksinen kivirakennus. Lopulta Mannerheim-säätiön enemmistö kannatti museon intendentin O.R. Bäckmanin kannattamaa ajatusta säilyttää alkuperäinen rakennus museorakennuksena. Rakennus mahdollisti autenttisen ja ainutlaatuisen miljöön säilymisen, miljöön, joka antoi museovieraille mahdollisuuden tutustua marsalkan kotiin aidossa ympäristössä. Ainutlaatuisen kotiympäristön säilymistä on varmistettu myös myöhempinä vuosina toteutettujen korjaustöiden avulla. Esimerkiksi 1960-luvulla toteutettiin laajoja korjauksia, jotka kattoivat esimerkiksi ulkokaton, lämmityksen ja kylmävesiputkien korjaukset. Yhä nykyäänkin, 70 vuotta myöhemmin, on Kalliolinnantien Mannerheim-museossa mahdollista tutustua Gustaf Mannerheimin aikaiseen aitoon interiööriin.
